Tilausteokset | Maiju Ahlgrén

Kulkuja ja seikkoja, 2018

Kulkuja ja seikkoja -teos on tehty Taideyliopiston Sibelius-Akatemian neuvottelu- ja harjoittelutilaan. Tila sijaitsee Musiikkitalossa, Helsingissä. Teoksen tilaaja on Valtion taideteostoimikunta.

Kulkuja ja seikkoja –teoksen lähtökohdaksi muodostui ajatus tilanteesta, jossa on syntymässä jotakin uutta. Heitetään ilmaan ajatuksia, toiveita, pelkoja tai muita huomioon otettavia seikkoja. Pikkuhiljaa ajatukset alkavat jäsentyä. Kuljetaan yhdessä kohti uutta. Tuo uusi voisi olla esimerkiksi musiikillinen tulkinta tai neuvottelun tulos. Kulkuja voi viitata vaikka ajatuksen tai konkreettisesti sävellyksen kulkuun. Villatupsujen viimeistelemätön ja vallaton olemus, kuten ryppäästä erottuva yksittäinen roikkuva langanpätkä, kertoo omalla tavallaan keskeneräisyydestä ja meneillään olevasta prosessista. Pehmeät ja värikkäät materiaalit sekä tukevat tilan akustiikkaa että luovat lämpöä ja positiivista tunnelmaa ympärilleen.

Tekstiiliteoksessa on kyse villaryijyn uudelleen tulkinnasta. Teos muodostuu 20 värikkäästä villatupsuryppäästä, jotka on kiinnitetty suoraan neuvottelu- ja harjoittelukäytössä olevan tilan seinälle. Materiaalina teoksessa on käytetty suomalaista 100 % villalankaa ja pohjamateriaalina teollista huopalevyä. Värjäsin oman värimalliston teosta varten. Kolmiulotteiset väriryppäät sijoittuvat vapaasti seinälle. Teos alkaa noin 80 cm lattian pinnasta ja ulottuu kolmen metrin korkeuteen. Leveyttä teoksella on kuusi metriä. Yksittäisten villatupsusaarekkeiden syvyys vaihtelee viidestä sentistä kahteentoista senttiin.

Teos on julkistettu 29.1.2019 Helsingissä.

Jää hyvästi, 2010

Teos on tehty Kontulan vanhustenkeskuksen käyttöön.

Vanhainkodin arkeen kuuluu myös elämän päättyminen. Kuolemantapauksia on Kontulan vanhustenkeskuksen johtajan arvion mukaan noin 30 vuodessa.

Monikulttuuristuvassa Suomessa on tarpeen luoda uusia käytäntöjä. Ristin taittelu lakanasta vainajan rinnan päälle tai käsien asettaminen ristiin, ei ole itsestäänselvyys. Jokaisen elämän päättyminen on merkityksellinen hetki, ja siten siihen on hyvä myös suhtautua.

Teosidea syntyi dokumenttielokuvasta, jossa kuvattiin Koskelan sairaalan dementiaosaston toimintaa. Elokuvassa tuli hyvin esille dementoituneen ja omaisen kohtaaminen, joka on täynnä ristiriitaisia tunteita. Viimeiset elinpäivät voivat olla hyvin raastavia myös omaisille.

Aloin miettimään, kuinka viimeisestä kohtaamisesta saisi kauniin ja levollisen. Tilanteen, jossa ehkä olisi mahdollista palauttaa mieleen ihminen sellaisena, jona hänet haluaa muistaa. Sillä monille käy niin, että dementoituva ihminen alkaa tuntua vieraalta, joltakulta toiselta.

Syntyi idea kauniista tilaisuudesta, jossa vainaja peitellään viimeisen kerran omaan vuoteeseensa. Tarkoitusta varten tein kauniin, kevyen peitteen, joka vedetään kuolleen kasvojen yli. Tämä on ensimmäinen saattoele, jolla kuolleelle taataan yksityisyys ja suoja katseilta. Haluttaessa voidaan laittaa rinnan päälle leikkokukka.

Siinä, ihmisen oman vuoteen äärellä voi jättää hyvästit yksityisesti. Kaunis yhteinen, viimeinen hetki voi auttaa omaista jättämään vainajan levollisin mielin ja tämä tulee helpottamaan hänen oman surutyönsä aloittamista.

Henkilökunta pitää huolen, että tilaisuus on kiireetön ja häiriytymätön.

On myös aika tavallista, ettei ole ketään, joka tulisi hyvästelemään. Silloin on erityisen tärkeää, että kuollut saa arvokkaan hiljaisen hetken. Peitteellä peittäminen korostaa ihmisten samanarvoisuutta.

Peitettä voi käyttää myös vainajan suojana, kun hänet kuljetetaan pois osastolta.

Peitettä voidaan käyttää siunaustilaisuudessa arkun peitteenä. Silloin se toimii yhdyssäikeenä omaisille yksityisestä julkiseen hyvästijättötilaisuuteen. Peitteiden visuaalinen ilme on suunniteltu sopimaan yhteen Kontulan vanhustenkeskuksen Hiljaisen tilan kanssa.

Peitteitä on tehty neljä erilaista. Yksi jokaiseen asukaskerrokseen. Peitteen pintamateriaalina on 100% villa ja se on vuoritettu silkillä. Peite on kuvioitu kirjomalla. Kirjontamateriaalina on polyesteri sekä aito kultalanka.
Teoksen on tilannut Helsingin Taidemuseo prosenttihankkeena ja se on julkistettu 5.5.2010 Kontulassa, Helsingissä.

Taivasmaisemia, 2010

Kontulan vanhustenkeskuksen maakerroksessa on nk. Hiljainen tila. Tila on tunnustukseton tila, jossa voidaan viettää hiljentymishetkiä, musiikkitilaisuuksia, siunauksia, juhlia jne.

Rakennuksen on suunnitellut Brunow & Maunulan toimisto. Tilan arkkitehteina ovat olleet Anna Brunow sekä Laura Mattila.
Tila on yleisväritykseltään valoisa ja rauhallinen. Sisustukseen on haettu luonnonvaikutelmia materiaaleilla ja mm. pisaranmuotoisilla valaisimilla. Tilan kalustuksessa on varauduttu mahdollisiin eri uskontokuntien tilaisuuksiin.

Taivasmaisemia-teos muodostuu tilan takaseinällä olevasta alttarimaalauksesta sekä kolmen maalauksen sarjasta, jotka ovat Hiljaisen tilan eteisaulassa.

Kuva-aiheina kaikissa maalauksissa on taivasmaisemia ja pilvimuodostelmia. Taivaalle katseleminen on kollektiivinen harrastus kaikkialla maailmassa. Taivaasta puhutaan ikäänkuin elävänä ja tuntevana olentona, kuten ”taivas itkee”, ”taivas raivoaa”, ”taivas aukeaa”. Tapahtumat taivaalla toimivatkin kokijan tunnetilojen tulkkeina. Näin pilvikuvien avulla voi avata tilaa tunteille ja tuntemuksille.

Alttarin sininen taivas rinnastuu vapauteen ja avaraan psyykkiseen tilaan. Alttarimaalauksen kohdalla voisi ajatella makaavansa kesäniityllä ja antavansa ajan ja pilvien kulkea. Hetkenä, jolloin voi vain olla.

Maalauksen sinitaivas voi toimia myös katoavaisuuden ilmentymänä. Pilvet uivat näkökenttään, haihtuvat ja alkavat taas kasautua. Taivas on se kuva, joka on jokaisen yläpuolella silloin, kun elämä on loppunut ja ihminen on haudattu.

Alttarimaalaus koostuu sinisestä korokeosasta, johon maalaus on upotettu. Kehys on viittaus vanhoihin puisiin alttarimaalauksiin, joissa maalauksen kaareva yläreuna on kuvannut taivaankaarta. Kehyksen keskustassa on aukko 43 cm x 99 cm kokoiselle pilvimaalaukselle. Pilvimaalaus on toteutettu pigmenttivärein silkille.

Hiljaisen tilan eteisaulassa on kolmen pienen pilvimaalauksen sarja. Maalaukset ovat kooltaan a´26 cm x 42 cm. Maalaukset johdattavat tilaan ja hyvästelevät tilasta lähtijän. Maalausten sarja on upotettu eteisaulan seinäpintaan kuten edellä selostettu alttarimaalauskin.

Maalaukset on toteutettu pigmenttivärein silkille.

Teoksen on tilannut Helsingin Taidemuseo prosenttihankkeena ja se on julkistettu 5.5.2010 Kontulassa, Helsingissä.

Color Mobile, 2009-10

Helsingin kaupungin Taidemuseo tilasi minulta ehdotuksia Kontulan vanhustenkeskuksen taideteoksiksi. Yhdessä vanhustenkeskuksen työryhmän kanssa päädyimme teokseen, joka sai nimekseen Color Mobile.

Teoksen tarkoitus on olla arkeen nivoutuva, iloa ja elämyksiä niin asukkaille kuin henkilökunnallekin tuottava kokonaisuus.

Teos kutsuu henkilökunnan jäseniä osallistumaan oman työympäristönsä muokkaamiseen. Teos muodostuu työesiliinoista, jotka toteutin työntekijöiden valitsemissa lempiväreissä. Esiliinan taskuun digikirjoin aforismin, jonka esiliinan kantaja valitsi itse. Valitsemalla oman lempivärinsä ja aforismin kertoo muille jotakin itsestään. Värin tehtävänä on myös auttaa dementoituneita asukkaita tunnistamaan hoitajia.

On mielenkiintoista, että dementoivia sairauksia sairastavilla säilyy värien hahmottamisen kyky. Samoin säilyy kuulemma kyky lukea, vaikkakaan luetun ymmärtämisestä ei ole varmuutta. Olen ymmärtänyt, että dementoituneilla ihmisillä on nk. ”kirkkaita hetkiä”, jolloin he saattavat hetkellisesti palata tähän hetkeen. Toivoisin, että sellaisina hetkinä heillä olisi jotakin mieleenpainuvaa ja ilahduttavaa ympäristössään.

Teos koostuu yhteensä 320 esiliinasta. Jokaisella työntekijällä on kaksi esiliinaa, joten esiliinoja on yhteensä 160 eri väristä.

Teos julkistettiin 5.5.2010 Kontulassa, Helsingissä.

Käsityömielessä, 2009-10

Suomen käsityön museo tilasi minulta teoksen museon uusittuun perusnäyttelyyn.

Teoksen ideana on nostaa esille ajatteluumme siirtyneitä käsityötekniikoihin, -materiaaleihin ja –objekteihin viittaavaa sanastoa. Vaikka käsin tekeminen ei ole Suomessa enää elämisen ehto, vilkuttelee sen käsitteistö meille arkisessa ajattelussa ja puheessa. Käsityösanasto on tarkkaa ja mielikuvat ovat vahvoja, moniaistisia.

Sujuvasti käy asioimisemme verkkopankissa, vaikka pasmat ovat sekaisin ja punainen lanka juuri kadonnut. Teemme saumatonta yhteistyötä ja etsimme johtolankaa, jotta rättiväsynyt verkkoasiakas saa jälleen langat käsiinsä. Kun taas olemme täydessä terässä, huvittaa veistää vitsejäkin. Päätä pakottaa, mutta ei hätää, samettisilmällä on taas pilkettä silmäkulmassa!

Teos muodostuu n. 220 kappaleesta pinssejä, klassisesta esineestä jonkin tuotteen tai ajatuksen promotoimisessa.

Pinssit on päällystetty kankailla, joihin on kirjottu ko. sanastoa. Pohjakankaissa on ajallista laajuutta, esim. vanhoja damasteja – laminoituja mikrokuitukankaita. Osassa pinsseistä ei ole tekstiä, mutta pinssi on päällystetty esim. ristipistotyöllä, käsinkudotulla pyyhekankaalla jne.

Pinssit muodostavat seinälle pikselikuvan ajattelevasta suusta, jolla viittaan ajattelemiseen. Lisäksi pinssit levittäytyvät museovitriineihin kommentoimaan museoesineitä. Pinssejä löytyy myös muualta museotilasta sekä henkilökunnantiloista ja henkilökunnasta.
Teos julkistettiin 14.4.2010 Jyväskylässä.

Elävät kuvat, 2005-2006

Helsingin seurakuntayhtymä tilasi minulta kirkkotekstiilit restauroituun Pitäjänmäen kirkkoon.

Pitäjänmäen kirkko on valmistunut 1959. Sen on suunnitellut arkkitehdit Eija ja Olli Saijonmaa.
Restauroinnissa kirkko kunnostettiin alkuperäiseen asuunsa ja valmistui se juhannukseksi 2006. Restauroinnin suunnitteli arkkitehdit Kirsi Korhonen ja Mika Penttinen Oy.

Pitäjänmäen kirkkoon ei aikoinaan hankittu omia kirkkotekstiilejä. Kunnostuksen yhteydessä tilattiin ensimmäiset juuri tätä tilaa varten suunnitellut liturgiset tekstiilit, kaikissa väreissä.

Pitäjänmäen kirkon kirkkoherra Martti Pitkäsen kanssa käymässäni keskustelussa kävi ilmi, että he toivoivat kirkkotekstiilien aiheiden liittyvän Kristukseen, Jumalaan ja Pyhään Henkeen. Tämä siksi, että kirkkosalissa oli aiemmin lasimaalausten sarja, joka käsitteli sakramentteja ja näin haluttiin luoda eräänlainen sisällöllinen kaari, joka jatkuu alttarille.

Raamatun kertomuksissa on kauniita, voimakkaita mielikuvia synnyttäviä luonnon ja ympäröivän maailman kuvauksia. Olen koettanut omalta osaltani jatkaa tätä esitystapaa. Siksi valitsin melko työlään toteutustavan silkkipainon yhdistettynä kirjontaan.

Kirkkotekstiilien antependiumeissa ja kirjaliinoissa on kirkkokauden värin sanomaan liittyvä kuva-aihe. Kuva-aiheet ovat niissä selkeästi esittäviä, mahdollisimman ymmärrettäviä ja luonnonmukaisia. Paitsi että kuvat ovat esittäviä, niillä on kaikilla symboliarvo. Kuva-aiheet ovat asettelultaan poikkeavat, tarkoituksella ”heilahtaneet”. Toivon tämän poikkeavuuden pysäyttävän ajattelemaan kuvan symboloimaa aihetta. Nämä kuva-aiheet olen toteuttanut hiilipiirroksina. Lopullinen kuva kankaalla on reaktiovärein silkkipainettu pellavalle.

Kuva-aiheen symbolisuuden korostamiseksi ja kanssakeskustelijaksi, antependiumeihin on kirjottu jokin toinen symboli tai symbolisarja. Nämä kirjotut symbolit ovat samanväriset kuin pohjakangas ja näkyvät vain valon osuessa oikeasta kulmasta kankaaseen. Nämä kirjotut symbolit toistuvat kalkkiliinoissa ja stolissa.

Kirjaliinojen kuva-aiheet ovat suhteessa antependiumeihin. Niissäkin painettujen kuva-aiheiden lisäksi on kirjottu osia, jotka näkyvät vain valon tullessa oikeasta suunnasta. Nämä kirjotut aiheet ovat eräänlainen mahdollisuuden elementti, kuten ruusun varressa oleva uusi silmu, siemenestä lähtevät juuret jne.

Edellä mainittujen elementtien lisäksi antependiumeissa ja kirjaliinoissa on värin aiheeseen sopiva teksti. Idea tekstin käyttämisestä syntyi siksi, että alttarikaide osuu visuaalisesti antependiumin päälle ja jakaa sen kahteen osaan. Ajattelin, että teksti voi osaltaan kuvata värin sanomaa. Onhan kai myös niin, että toiset ihmiset eläytyvät helpommin kuvaan ja toiset sanaan.

Tekstiilien värimaailmassa halusin tuoda esille heräävän päivän, uuden alun väriskaalaa.

Seurakunnan papit esittivät toiveen, että tekstiilit olisivat helppokäyttöisiä ja mukavia pitää päällä. Seurakunnalla olevat albat ovat polyesteriä. Siksi valitsin materiaaliksi 100 % pellavan, joka on kevyt, hengittävä, kosteutta imevä ja jossain määrin itsepuhdistuva. Näin esim. kasukasta saatiin painoltaan noin puolet verrattuna vanhoihin kasukoihin. Pellava rypistyy helposti, joten kasukasta tehtiin malliltaan runsas, jolloin pienet rypyt eivät haittaa.

Alttarille tehtiin erikseen alttariliina ja antependium. Alttariliina on vesipestävä ja helppo huoltaa seurakunnan tiloissa.

Kankaat on värjätty ja niihin on silkkipainettu reaktiovärein kuva-aiheet. Lisäksi on käytetty digitaalista konekirjontaa sekä vapaata konekirjontaa. Kirjontamateriaaleina ovat aito kulta, aito hopea sekä polyesteri.

Tekstiilien rakenteet suunnitteli ja toteutti Eija Väyrynen/Mereija Oy.

Liplaputus -ympäristö- ja yhteisötaideteos Espoon Leppävaaraan, 2004

Espoon kaupunki kutsui vuonna 1997 hollantilaisen Germa Huijbersin suunnittelemaan Etelä-Leppävaaran Alberganesplanadin pohjoispäässä sijaitsevan aukion. Huijbers suunnitteli Lippumeri-teoksen jokakuvastaa uuden alueen tieltä kaadettuja puita. Teoks muodostuu 21:stä lipputangosta, joihin nostettiin taiteilijan suunnittelemat lehvästö liput.päätti peittää aukion 21 lipputangolla. Taiteilijan toiveena oli, että alueen yhteisöt, koulut, kulttuuri- ja asukasyhteisöt sekä yritykset voisivat omilla lipuillaan osallistua Esplanadin vaihtuvan ilmeen luomiseen.

Keväällä 2004 Espoon taidemuseon museopedagoginen osasto pyysi Ruusutorpan koulun luokkaa 6J toteuttamaan ensimmäiset omat liput aukiolle. Minua pyydettiin suunnittelemaan lähtökohdat lipputeokselle sekä ohjaamaan lippujen työstäminen.

Ajatuksenani oli nostaa näkyville nämä 12-13-vuotiaat espoolaisnuoret. Ajatus pohjautuu yhteisötaiteelliseen ideaan luoda tilaa tulla näkyväksi sellaisille yhteisön jäsenille, joiden on vaikea omana itsenään sitä saada.
Leppävaaran kaupunginosassa asuu paljon lapsia ja nuoria. Pohjaten Hujibers German ajatukseen, että lipputangot kuvaavat uuden asuma-alueen tieltä kaadettuja puita, jotka on nostettu takaisin pystyyn, otin päämääräksi tehdä silmut näihin uusiin puihin. Uuden asuma-alueen uusia silmuja ovat alueen lapset ja nuoret. Vanhat puut jouduttiin kaatamaan, jotta uudelle saatiin tilaa. Näin syntyi ajatus maalata omakuva-liput.

Teoksen nimi Liplaputus sisältää viitteen Huijbersin teokseen Lippumeri, sekä kertoo esiin laputtavista nuorista. Lisäksi Liplaputus on eräänlainen epäsana, jonka tarkoitus on muistuttaa nuoruusikään kuuluvasta ristiriitaisuudesta ja päämäärättömyydestä, joka kuuluu kasvamiseen.

Aukiolla hulmuavat omakuvaliput nostavat positiivisella tavalla näkyviin alueen nuorisoa. Nuoret tekijät kertovat lipuissaan omaa tarinaansa. Lipuista näkee selvästi, että nämä nuoret ovat 21 erilaista, ajattelevaa ja tuntevaa nuorta ihmistä. He tulevat eri puolilta maailmaa ja kohtaavat Leppävaarassa. Lipuissaan he kertovat, miltä tuntuu elää Espoossa tänään. Yhtä paljon kuin he kertovat itsestään, he kertovat alueen muista ihmisistä elinympäristöään.

Teos oli esillä marraskuun 2004.

Maa ja taivas, 2003

Sain vuonna 2003 tehtäväkseni suunnitella kirkkotekstiilit KilonRistin kappelisaliin. KilonRisti on Leppävaaran seurakunnan Kilon alueen toiminnan keskeinen tila. Kilo on espoolainen kasvukeskus. Alueen asukkaat, ja mahdolliset käyttäjät, ovat monista eri kulttuureista. Toimitilat ovat 6-kerroksisen asuinrakennuksen maantasokerroksessa, niin että ne osittain muodostavat oman siiven.

Rakennuksen ja sen sisustuksen ovat suunnitelleet arkkitehdit Stefan Ahlman ja Marketta Järvi.
KilonRistissä on myös taiteilija Teija-Tuulia Aholan suunnittelema lasimaalaus “Kaksi puuta”.

KilonRistiin suunnittelemani ja toteuttamani kirkkotekstiilit käsittävät valkoisen ja vihreän sarjan antependiumit, kalkkiliinat, kirjaliinat sekä kaksi stolaa. Materiaalina on 100% pellava.
Kirkkotekstiilit ovat kaksipuoleisia, lukuunottamatta kalkkiliinoja. Näin tekstiilien säilyttäminen helpottuu.
Tekstiilien kuvat on maalattu ja painettu pohjakankaalle pigmenttiväreillä. Lisäksi on käytetty helmiäispohjaista kultapigmenttiväriä.

Maa ja taivas-sarjan sisällöllinen idea

Jos itselläni on paljon mietittäviä asioita, menen mieluusti merenrantaan, josta näkee aavalle merelle niin, että taivas ja maa kohtaavat. Tätä ajatusta ja kokemusta olen koettanut siirtää kirkkotekstiileihin. Sarjan ideana on tarjota katsojalle ”maisema”, jossa voi nähdä kauas ja johon voi uppoutua. Maisema ei suoraan viittaa mihinkään tiettyyn Raamatun kohtaan tai kertomukseen vaan antaa toisaalta vihjeitä, toisaalta tilaa katsojalle olla ja rauhoittua jumalanpalvelukseen tai kulloiseenkin tapahtumaan.
Näin ollen tekstiilit eivät kuvamaailmallaan sulje pois myöskään muihin uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä, joita Kilon alueella asuu paljon. Tältä osin toivon tekstiilien sisällön palvelevan suvaitsevaisuutta.

Symboleja ei ole kokonaan pois suljettu tekstiilien kuvamaailmasta. Risti-merkki symboloi taivaan ja maan rajaa, jota on kuvattu tekstiileissä. Tekstiileissä voi hahmottaa ristinmerkin, joka syntyy päällepainettujen väripintojen avulla. Risti jatkuu yli kuva-alueen, kuvaten suurempia asioita kuin ihminen voi ymmärtää.

Paramenteissa valkoinen väri on ilon, kiitoksen ja puhtauden symboli. ”Maa ja taivas”-sarjassa olen koettanut kuvata ääretöntä iloa. Valkoisen sarjan sävymaailma on puhdas, valoisa ja kirkas.

Harmaat, kuvan päällä olevat värialueet (antependiumissa), kuvaavat ilon vastakohtaa eli surua ja huolia. Koetan tällä kertoa, että jos elämässä nyt on huolia, niin ilo on myös olemassa vaikka ei nyt juuri siltä tunnu. Tai että jos nyt kokee iloa, niin uskaltaisi ottaa sen vastaan täysin rinnoin.

Paramenteissa vihreä väri on toivon, elämän ja arjen symboli. ”Maa ja taivas”-sarjassa olen koettanut esittää toivon läsnäolevuutta. Toivo on elämää ylläpitävä voima. Ja kuten valkoisessakin sarjassa, vihreän sarjan harmaat väripinnat kuvan päällä kuvaavat toivon vastakohtaa, epätoivoa. Ja ajatuksena on, että jos katsojalla nyt on surua ja epätoivoa elämässä, niin jaksaisi vaan uskoa siihen, että myös toivo on siellä jossain. Sillä se on.

Vihreän sarjan sävymaailmalla olen hakenut kokemusta keväisestä niitystä, kasvusta ja uusiutumisesta.

Lisäksi molemmissa sarjoissa on käytetty kultaa, joka symboloi kaikkivaltiutta.

Lumisade-esirippu, 1998

Ruotsalainen Sandrew-Metronome, elokuva-alan yritys, halusi tilata vasta uudistettuun Kinopalatsi elokuvateatteriin Helsinkiin, esiripun nuorelta taiteilijalta. Suunnittelukilpailun voiton kautta sain rakennuksen uudispuolen esiripun toteutettavakseni vuonna 1998.

Kinopalatsi on rakennettu vuonna 1939 rakennetun Metropoli-elokuvateatterin puitteisiin, joka avattiin marraskuussa juuri II maailmansodan kynnyksellä. Taustatyötä tehdessä, oli koskettavaa huomata, etteivät avajaiset eikä koko rakennus saaneet juurikaan huomiota osakseen. Kauan odotetut syntymäpäivätjuhlat jouduttiin peruuttamaan. Siksi halusin esiripun luovan uuden puhtaan alun Kinopalatsille, sekä samalla muistaa vanhan Metropolin olemassaolon. Näin syntyi ajatus marraskuisesta, hiljalleen laskeutuvasta ensi lumesta, joka peittää kaiken alleen, mutta ei hävitä mitään.

Lumisade-esiripun toiminnallisena ajatuksena oli oivallus, että elokuvateatterin esiripun tehtävät ovat melko erilaiset kuin teatteriesiripun. Kuitenkin monet elokuvateattereiden esiriput muistuttavat paksuja, runsaasti vekattuja teatteriesirippuja. Teatteriesiripun täytyy paitsi piilottaa esityslava, myös vaimentaa mahdollisia lavalta kuuluvia ääniä. Elokuvaesiripun tarvitsee ainoastaan suojata silverscreeniä ja toimia esityksen seremoniamestarina.

Niinpä Lumisade-esirippu muodostuu kahdesta verhoparista, jotka aukeavat omilla koneistoillaan. Kun paksut valkoiset verhot aukeavat, paljastuvat takaa taivaansiniset, seitinohuet tausta-verhot. Taustaverhot aukeavat 20 sekuntin viiveellä. Elokuvan lopussa taustaverhot tulevat eteen ensin ja näin ilmoittavat katsojalle pehmeästi, että esitys alkaa olla lopuillaan. Valkoiset verhot tulevat paikoilleen ja valmistautuvat vastaanottamaan seuraavat katsojat.

Verhot on kuvioitu käsin leikkaamalla. Lisäksi valkoisissa verhoissa on samettinen reunus. Samettireunus on kunnianosoituksena vanhoille esiripuille.

Esiripun materiaaleina sekä valkoisissa että taivaansinisissä verhoissa on paloturvallinen Trevira CS polyesterimuuntokuitukangas. Valkoisten verhojen reunus on palosuojattua, sileää puuvilla samettia.

Pikkubussilla alkuräjähdyksestä atomiaikaan, 1996

Syksyllä 1996 tein lavastuksen Ateneumin taidemuseon kokeelliseen teatteriin.

Esitettävä ”Pikkubussilla alkuräjähdyksestä atomiaikaan” oli kolmen eri alan taiteilijan yhteisteos, joka rakentui tanssista (Marja Merisalo), elävästä musiikkista (Carl-Johan Häggman), lausunnasta ja näyttelemisestä (Emilia Pokkinen) . Minun tehtävänäni oli luoda esitykselle puitteet, jotka olisivat helposti kuljetettavissa ja uudelleen rakennettavissa.

Pyrin rakentamaan näyttämöstä tilan, joka olisi katsojalle mielenkiintoinen, mutta antaisi esiintyjille tilaa, niin fyysisesti kuin visuaalisestikin.

Lava oli haasteellinen muotonsa vuoksi. Se oli leveä, ei kovin syvä eikä kovin korkea. Esityksen tanssiosuudet tarvitsivat kaiken mahdollisen tilan.

Tein näyttämön keskelle ”suojan”, joka joko peitti tai paljasti riippuen valaistuksesta. Kuvioin suojan kolmiulotteiseksi leikkelemällä kangasta. Halusin kankaan hengittävän ja virtaavan. Halusin sen myös olevan herkän valolle, sekä valon suunnalle ja värille.

Suojan lisäksi tein lavastukseen kaksi multimedia-diaesitystä, jotka heijastettiin lavan molemmille reunoille yläviistoon. Diaesityksistä toinen esitti aaltojen liikettä merellä ja toinen pilvien kulkua taivaalla. Ne ajastettiin näytelmän kulkuun ja tarinaan sopiviksi. Diaesityksillä halusin luoda ”ikkunat” ulos tilasta, tai ikonit vapaasta olotilasta, jotka olivat aiheiltaan ikuiset ja kaikille tutut.

Yhdessä valosuunnittelijan (Tarja Ervasti) kanssa saimme luotua vaihtelevia ja mielenkiintoisia tiloja näyttämölle esiintyjien ja esityksen tueksi.

About Create

Maiju Ahlgrén